Jonkun aikaa on ollut motivaation puutetta havaittavissa (ohjaajalla tietysti, ei koiralla). Mikään ei ole tuntunut riittävän ja on ollut sellainen olo ettei osata mitään. Treenaaminen ei ole sujunut eikä se ole ollut enää hauskaa vaan pelkkää puurtamista ja turhautumista. Sara on ollut ihan kummallinen. Se haukkuu ja tekee ihan omaa rataa, koska minä en osaa. Ja sitten minä menetän hermoni. Kaikista kisoistakin (paitsi siitä yhdestä radasta Riihimäellä) on tullut aina ainakin se yksi virhe, joka pilaa nollan ja jää vaivaamaan. Miksei niitä nollia tule.. Tuntuu kuin meidän pitäisi olla jo vaikka missä. Ja haluaisinkin olla.

Näin nopealla koiralla pelastuksia ei voi tehdä, kaikki on aina riskipeliä. Jos joskus saavuttaisi jonkinlaisen varmuuden tunteen ennen rataa, voisi ehkä joskus niitä nolliakin tulla. Mutta joka radalla on aina niitä epävarmoja kohtia. En osaa luottaa Saraan ja ohjaan huonosti. En osaa keskittyä, ainakaan koko rataa. Sitä haluaisinkin treenata. Kestoa, pitkiä ratoja. Ei lyhyitä ja liian vaikeita. Osaan ohjata vaikeita kohtia ja vaikka minkälaisia ohjauskiemuroita, mutta ei siitä ole mitään iloa jos niitä ei pysty tekemään uudella radalla hyvin eikä paketti muutenkaan pysy kasassa.

Tänään oli Timo Rannikon koulutus. Ohjaus sujui niin hyvin, että löytyi taas pientä motivaatiota. Sara haukkui, mutten ärsyyntynyt kovin pahasti. Sara kuunteli ohjauksia eikä soveltanut omaa. Ehkä onnistuin tänään olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sara meni kepitkin täydellisesti. Tuli tunne siitä että tämäkin harrastus voi olla vielä hauskaa ja sitä kannattaa treenata. Ilmoittauduin jopa ensi viikon kisoihin Hyvinkäälle. Ei hirveän suuria odotuksia tällä hetkellä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.. Innolla odotetaan myös Niinun koulutusta ensi viikolla.